kielestä, sanoista ja kommunikaatiosta

 Minä en oikein ymmärrä ruotsin ja englannin kan/can. "Osata/voida".
Mieheni tiedusteli minulta suhteemme alussa, josko osaisin/voisin tehdä hänelle paidan.
Tietysti osaan, joten vastasin "kyllä".
Jonkin ajan kuluttua hän kysyi kuinka paidan teko meni.
"Minkä paidan?"
"No, sen jonka lupasit tehdä..."
"En minä ole luvannut tehdä sinulle mitään paitaa... voin minä sen tehdä, mutta en minä ole luvannut mitään. En minä lupaa, kun tiedän, etten ehkä voi pitää lupaustani".
Hän mutisee vieläkin välillä siitä, kun en tiedä eroa "kan" ja "kan" välillä... Mutta on sen verran fiksu ja kiltti mies, että ymmärtää, etten tehnyt sitä ilkeyttäni tai tahallani, vaan koska en todellakaan ymmärtänyt mitä hän tarkoitti.

Meillä puhutaan "kääpiömäisyydestä". Olemme molemmat suuria fantasy-kirjallisuuden lukijoita, ja Terry Pratchettin kääpiöt ovat hyvin kirjaimellisia. Nyt tiedän että "kääpiömäisyyteni" johtuu Aspergerista. Mutta on hauskempaa kuulla olleensa taas vähän liian kääpiömäinen, kuin olleensa pedanttinen ja kirjaimellinen... pilkun---ja.

Minä rakastan sanoja. Rakastan Tarua sormusten herrastakin kauniin kielen takia. Onhan tarinakin hyvä, mutta se kieli! Olen ylpeä siitä, että suomennoksen ovat tehneet kolme ihmistä, joista yksi on runoilija. Ruotsinnoksen teki joku satusetä, joka teki käännöksestä aivan liiankin satumaisen, ja muunteli sitä omaan makuunsa sopivaksi. Siitä on nyt tehty uusi, parempi käännös.

Minulle on tärkeää että sanoista käyttää sitä täsmälleen oikeaa, sitä joka ilmaisee ihan justiinsa mitä haluan sanoa. Siksi etsin usein sanoja kun puhun jonkun kanssa. Sitten ihmiset eivät ymmärrä minua kuitenkaan... ja minulle se on kommunikaation tavoite; ymmärrys. Minä en ymmärrä, miksei ihmiset ymmärrä, kun nyt olen nähnyt niin paljon vaivaa oikeiden sanojen etsimisessä... mutta kai se on sitä, että inhimillisessä kommunikaatiossa edelleen 90% on sanatonta kommunikaatiota. Kai se on siinä sitten ne viat löytyvät. En usko olevani ilmeetön tai käyttäväni monotonista ääntä, mutta kun se nyt on usein aspien ongelmana, niin kai sitten minunkin.

Minä pystyn selittämään saman asian monella eri tavalla, mutta en ole hyvä selittämään... vaikka olenkin hyvä tekemään referaatteja ja löytämään kirjoituksista tärkeimmän asian. Olen hyvä tulkitsemaan lakitekstejä.

En ole hyvä tulkitsemaan ihmisiä... Minulle on tärkeää tulla ymmärretyksi ja että ajatukseni on ymmärrettäviä. Minä en välitä vähääkään siitä olenko oikeassa (vaikka useimmiten olen) tai onko ajatukseni järkeviä... Tiedän olevani älykäs, hyvinkin älykäs, joten minulla on varaa olla hassu, tyhmä, helppouskoinen tai omalaatuinen, kuten kaikki muutkin ihmiset... mutta on tärkeää, että ajatukseni ovat ymmärrettäviä.

Vihaan sitä että ihmiset uskovat minun ajattelevan tavalla jolla en ajattele, tai asioita joita en ajattele, tai ajattelevat minulla olevan motiiveja, joita minulla ei ole, eivätkä sitten hyväksi minun selitystäni. Sellaista on tapahtunut usein, niin usein, etten paljon edes välitä selittää mitään ihmisille, he ymmärtävät minut väärin kuitenkin, ja sitten MINÄ saan ottaa seuraukset.
"Mikset sanonut...?" "Mutta sanoithan..."

Esimerkiksi oltiin koulun kanssa kiertokävelyllä Turun linnassa. Me olimme parvekkeella ja alapuolellamme oli saksalainen ryhmä kiertueella. Vieressäni seisoi tyttö ja poika. Tyttö halusi tietää mitä he puhuivat, ja poika sanoi "ich nicht spreche deutsch" tai jotain samanlaista. Tyttö oli vaikuttunut, niin minäkin, ja poika sitten selitti ettei puhu saksaa. Minä sanoin "ainakin kaikille saksankielentaitoisille se on selvää" tai jotain muuta samanlaista, tarkoittaen, että hän puhui tarpeeksi saksaa tunnistaakseen saksan kielen ja tehdäkseen itsensä vieraalla kielellä ymmärretyksi, mutta hän otti sanani leukailuna ja kivahti "ei sinunkaan suomenkielesi hyvää ole" tai muuta samanlaista ja he lähtivät tytön kanssa loukkaantuneina paikalta. En ehtinyt selittää, että hän oli käsittänyt sanani väärin, että tarkoitin ne kohteliaisuudeksi, koska minusta oli upeaa, että joku joka ei ole opiskellut kieliä osaa sen verran.
En kylläkään ymmärrä miksi hän loukkaantui niin syvästi ja reagoi niin voimakkaasti, sillä jos vaikka olisin leukaillutkin, olin oikeassa. Hän ei puhunut saksaa, ja sanoi sen itsekin. Miksi siis reagoida niin kuin hän reagoi?
En ymmärrä myöskään miksi hän hyökkäsi suomeni kimppuun, koska siinä vaiheessa suomeni oli virheetöntä ja hyvää. Nyt olen puhunut enimmäkseen muita kieliä viimeiset 15 vuotta, joten suomeni on ruosteista... olihan hän sikäli oikeassa, että en osannut ilmaista itseäni oikein, mutta jos hän nyt luuli ettei suomi ole äidinkieleni, eikö ilmaisuvaikeudet ole normaalia? Eikö olisi normaalia kysyä "mitä tarkoitat", olettaa että vierasta kieltä puhuva ei ehkä tarkoita mitä sanoo?

Lotta Abrahamsson sanoi myös "me puhumme yhtä ja tarkoitamme toista - sitä kutsutaan sosiaaliseksi pätevyydeksi". Minä kutsun sitä valehtelemiseksi. Kaikki valehtelee, koko ajan, tietoisesti ja tietämättään. Ihmiset käyttävät valkoisia valeita, sovinnaisuuksia, puhuvat mitä luulevat, ja ihan tarkoituksella sanovat epätotuuksia. Minusta se on ihan normaalia, siis hyväksyttävää. Ihmiset valehtelevat. Mitä siitä? Neuronormaalit kuitenkin pitävät "rehellisyyttä" tärkeänä, ja loukkaantuvat, jos heille osoittaa missä, miten ja koska valehtelivat, tai alkavat selitellä... niillä on kaikenlaisia sääntöjä ja syitä sille, miksi HE eivät valehtele, edes kun valehtelevat, mutta ME olemme epärehellisiä, koska kiellämme motiivimme ja ajatuksemme jotka ovat itsestään selviä kaikille...
Muista nyt, että aspeilla ei ole salaisia motiiveja. Minä sanon mitä tarkoitan, ainakin luulen sanovani, minä käytän kieltä saavuttaakseni yhteisymmärryksen, joten minulla ei ole mitään syytä valehdella tai juonitella. Informaatio on neutraalia. Minä en sano sinulle mitä sinun pitäisi informaatiolla tehdä, tai onko se luotettavaa vai ei. Se on informaatiota, tietoa, dataa. 
Muista nyt, että aspeilla on vaikeuksia tajuta että neuronormaaleilla todella on taka-ajatuksia, kummallisia motiiveja ja juonia koko ajan. Neuronormaalit eivät sano mitä ajattelevat, eivätkä aina tarkoita mitä sanovat, koska heille kommunikointi on sosiaalinen työkalu, ei älyllinen. Neuronormaalit eivät kommunikoi vaihtaakseen informaatiota, vaan luodakseen suhteita ja otollisen ilmapiirin, rakentaakseen tulevaisuutta.
Mutta siitä huolimatta kaikki valehtelevat koko ajan, miksei sitä saa sanoa? Mitä pahaa sen tosiasian tunnustamisessa on? En ymmärrä.

Tai "totuuden torvi" - Useimmat aspit yrittävät sopeutua ja olla mieliksi ja tulla hyväksytyiksi, joten kun meille sanotaan, että rehellisyys maan perii, me puhumme mitä tiedämme totuudeksi. Sitten ihmiset vihastuvat, ärsyyntyvät, loukkaantuvat... ja jostain kumman syystä "mutta sinähän sanoit..." ei toimi meikäläisen eduksi. "Sinun olisi pitänyt ymmärtää, että..." ne vain sanovat.
"Sinun olisi pitänyt ymmärtää, etten tarkoittanut sitä". "Sinun olisi pitänyt ymmärtää, että tarkoitin sen vain meidän kesken", "sinun olisi pitänyt ymmärtää, ettei hän halua kuulla tuollaista", "sinun olisi pitänyt ymmärtää, että joistain asioista ei puhuta..."

Ja sitten syytetään että aspit puhuvat "sopimattomia".
Niinkuin Schopenhauer, joka selitti julkisesti, miten yksityiset osat kastetaan tiettyyn liuokseen seksin jälkeen sukupuolitautien ehkäisemiseksi.
"Mutta eihän keisarilla ole vaatteita ollenkaan", huusi joku aspi, yritettyään ymmärtää, miksi kaikki ihailivat niin alastoman keisarin vaatteita.
Ja minä olen vähän liian suorasukainen. Varsinkin seksin suhteen, tai jos joku kysyy mielipidettäni jostain. En minä ajattele onko mielipiteeni nyt sopiva vai ei, millä tavalla kysyjä tai satunnaiset kuulijat siihen suhtautuvat, loukkaantuuko kokki jos sanon, etten pidä hänen sopastaan... Sehän on vain minun mielipiteeni. Ei kaikki aina pidä kaikesta, ja jos valehtelee, ihmiset luulevat että pidän jostain, josta en pidä, ja sitten ne ehkä hankkivat sellaisen minulle lahjaksi tai jotain.

Tai "kuinka voit?" Miten siihen vastataan? Miksi ihmiset kysyvät vointiasi, jolleivat halua tietää kuinka voin? "Kiitos hyvin, muuten, mutta minulla on nuha." "Sormia särkee tänään".

Sitten on tämä "minä kuulen mitä sanot, ymmärrän jokaisen sanan, mutta en tajua mitä tarkoitat."

Pah. Välillä haluaisin vain kieltäytyä kaikesta kanssakäymisestä ihmisten kanssa... minusta tulee isona misantrooppi.

Ja eikös vain siinäkin ole joku tekemässä kiusaa!
Miksei voi vain antaa ihmisten olla rauhassa? Koko ajan pitää tökkiä ja häiritä, ikäänkuin olisi henkilökohtainen loukkaus, että joku haluaa olla omissa oloissaan...