Wednesday, November 29, 2017

Uuden tutkimuksen mukaan sosiaaliset ongelmat saattavat olla enemmän neuronormaalien "vika"

https://intersectionalneurodiversity.wordpress.com/2017/11/19/new-research-suggests-social-issues-are-down-to-neurotypicals-more-than-autistics/

Vuosikausia on jauhettu siitä että aspeilta puuttuu "theory of mind", "mielen teoria".  Uskoin minäkin tuohon hölynpölyyn jonkin aikaa, koska se esitettiin minulle tieteenä ja faktana.

Tässä artikkelissa sanottiin että
- neuronormaalien ensivaikutelma AS ihmisistä on negatiivinen
- tämä vaikutelma syntyy jo valokuvasta - siis, ei tarvitse edes tavata tätä ihmistä, riittää että näkee sen naaman valokuvassa!

Ja tämä negatiivinen ensivaikutelma johtaa sitten siihen, että vältellään sosiaalista kanssakäymistä.
Sitäpaitsi, ensivaikutelma on lähes mahdotonta muuttaa, ja ne värittää koko suhteen!

Kiva. Joo.

Minä olen halunnut poikakaveria pitkään. Olin kateellinen jo yläasteella tytöille joilla oli poikakaveri. Olin hirmuisen kateellinen lukiossa. Olisin halunnut äidiksi. Ajattelin että minulla tulee olemaan ainakin seitsemän lasta. En ajatellut että siinä suunnitelmassa olisi mitään mutkia matkassa. Koko yhteiskunta sanoo, että naisilla ei ole mitään ongelmia saada seksiä, kunhan vain ilmoittavat halukkuutensa.

Lukiossa hankin kasan kirjoja siitä kuinka saa miehen ja mikä tekee naisesta seksikkään. Kuinka ilmoitan halukkuuteni.
En ole mielestäni ruma - en ehkä kauniskaan, mutta en ruma.
En ollut lihava. Olin atleettinen, joustava, kaunis liikkeiltäni. Minua on verrattu temppelitanssijaan.
Olin avoin ja ystävällinen, ja hymyilin paljon.
Yritin olla puhdas ja siisti ja tuoksuva. (Minulla on öljyinen iho, olen tavallista karvaisempi ja hikoilen kuin mies, joten tämä oli vaikeaa.)
En voi käyttää meikkiä, koska olen yliherkkä useimmille kemikaaleille - sitä paitsi näytän kauhealta meikattuna. Joten ajattelin, että puhdas ja hymyilevä on parempi kuin meikattu. Niin ainakin kaikki sanovat. 
Yritin olla aktiivinen. Keskustelin ihmisten kanssa. Osoitin kiinnostusta, nauroin vitseille, flirttailin... Eikä se vain toiminut.
Luin kirjani uudelleen ja uudelleen, olen hionut keskustelutaitojani ja flirttailutaitojani, kehittänyt itsevarmuuttani, hionut ulkonäköäni, työskennellyt ensivaikutelman kanssa... ja siitä huolimatta... ei mitään. Olen alkanut miettiä eritänkö jotain antiferomonia tai jotain, miksei tämä toimi? Ihmiset on eläimiä, sen pitäisi toimia!

Kun olin 25 eikä kukaan ollut osoittanut mitään kiinnostusta auttamaan minua siinä suunnitelmassa, aloin ymmärtää, että ei siitä mitään tulisi. Seuraavana vuonna sitten joku osoitti kiinnostusta ja olemme nyt olleet naimisissa 18 vuotta.
Olen melkoisen varma että Henric on ainoa mies koko maailmassa joka minut haluaa. Kun Henric kuolee, olen loppuelämäni yksin. Jos vain saisin selville mikä tässä mättää!

Ja nyt luen, että ihmiset välittävät vain siitä "olen outo" leimasta naamassani. Ja se on syntymävika. En voi muuttaa sitä millään tavalla.